Kuolema

Sain viestin, jossa pyydettiin kirjoittamaan kuolemasta. Viestin lähettäjä oli murheellinen siitä, että nykyisin hautajaisissakin korostuu ihmisten eriarvoisuus. Mahtihautajaiset ovat usein paremmalle väelle esiintymis- ja näyttäytymis –tilaisuus, kun taas köyhää lähimmäistä harva jaksaa muistaa. Sen voisi tehdä esimerkiksi käynnistämällä tuttavapiirissä keräyksen, jonka tuoton avulla vainaja voitaisiin haudata. On lähiomaisia, joilla ei ole varaa arkkuun, hautakiveen eikä muistotilaisuuteen.

Olen ollut parin kuukauden aikana hautaamassa neljää läheistä ihmistä.
He ovat olleet vanhoja, joten kuolema on ollut odotettavissa. Se on ollut myös vapautus kärsimyksestä. Kaikissa hautajaisissa korostui kaukana toisistaan asuvien sukulaisten lämmin yhteisöllisyys. Oli liikuttavaa, kun espanjalainen nuori nainen, tyttären tytär, lähetti äitinsä mukana kauniin kirjeen isoäidilleen.

Raskainta on nuoren ihmisen ja lapsen kuolema. Vauvan pieni arkku, koululaiset kaverinsa arkun ympärillä, nuoret aikuiset saattamassa ystäväänsä. Vanhempien tuska on mittaamaton. Ihmettelen miten pappi pystyy siunaamaan vainajan pienessä arkussa ja vielä puhumaan lohduttavasti omaisille puhkeamatta kyyneliin. Ehkä usko auttaa, usko siihen, että taivaassa on kaikille paikka ja läheiset kohtaavat siellä, kun aika on.

Olen jo vanha; kun kaverit kuolevat, on pakko ajatella omaa kuolemaansa. Tiesin erotessamme, mikä Anttia odotti viikon kuluttua, taas kerran. Sen piti olla ihan rutiinileikkaus, helppo verrattuna kaikkiin edellisiin. Toivotin onnea Antille, basistille, soittokaverille, ystävälle. Hän katsoi minua totisena ja sanoi vain toivovansa, että näkisi vielä lastensa lapset ylioppilaina. Toive ei toteutunut. Olin liikuttunut, kun Anneli -vaimo pyysi minua soittamaan pienimuotoisissa, vain perhepiirin, hautajaisissa klarinetilla jonkun jatsahtavan kappaleen, jonka kirkkokin hyväksyy. Soitin kesän vihreistä lehvistä, jäähyväisistä.

Ystäväni, merimies- ja rajaseutupappi Ollen hautajaiset olivat hyvin lämpimät. Leski Airi muisteli kauniisti puolisoaan. Airi sanoi, että Ollella oli kaunis sielu. ”Kaunis sielu”…sellaista ihmistä ei voi olla rakastamatta.

Kuoleman tuoman pelon ja surun vastavoima on pyyteetön, aito rakkaus. Rakkautta pitää osoittaa tässä elämässä. Surullisin ja raakalaismaisin kuva nykyelämän moraalista ja arvoista on hyvän saattohoidon vähäisyys. Kun ihmisestä ei ole enää hyötyä tai hän ei ole riittävän varakas, hänestä tulee kiusallinen kuluerä, joka voidaan jättää yksin kuolemaan. Se on kansallinen häpeä.

Viime jouluna kuolleen tätini kaapissa oli Veikko- setäni, runoja. Trollhättanissa autoja koonnut Veikko oli työläinen, runouden, kirjallisuuden ja taiteen ystävä. Näin hän kirjoitti ”Sinulle, jota rakastan. Tätä kauneutta on sanoilla mahdoton kuvailla. Sinä olet minussa kokonaisena, täydellisenä, ehjänä ja lämpimänä –joskus kipeänä, mutta silloinkin kasvua antavana. Tunteeni sinua kohtaan kasvaa kuin kukka, kuin kukka rakkauteni syvässä mullassa sieluni ja sydämeni kasvumaassa –kuitenkin auringon, kuun ja tähtien loisteessa kylpevässä taivaassa…” Voiko aitoa rakkautta kuvata kauniimmin? Olen ylpeä Veikosta, duunarisedästäni.

Pääsiäisen aika on kuoleman, kärsimyksen, pahuuden, toivon ja rakkauden aikaa. On aikaa miettiä mikä elämässä on tärkeää, mikä yhdentekevää tai itseä vahingoittavaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s