Poliitikot! Mitä teitte lapsille!

Suomessa on toteutunut koulu-uudistus, jota on pelätty 30 vuotta. Kouluista on tehty kilpailukeskuksia, joissa tulevat ”osaajat” taistelevat alakoulusta lähtien opiskelu-oikeudestaan seuraavalla koulutusportaalla. Lapsia uhkaillaan: Jos et ole tarpeeksi hyvä, et pääse edes lukioon, et ainakaan hyvään lukioon, etkä tietenkään korkeakouluun.

Huolestuttavat viestit kriisikeskuksista kertovat, että yläkoulusta lähtien varsinkin ahkerat, tunnolliset, koululahjakkaat tytöt kärsivät, ovat ahdistuneita, masentuneita, jotkut saavat paniikkikohtauksia. Jo yläkoulussa sairastutaan anoreksiaan, lukiossa ongelmat lisääntyvät, kun korkeakoulupaikka riippuu koulutodistuksesta. Vieressäni junassa istunut matkustaja kertoi lahjakkaan tyttärensä täydellisestä romahduksesta yläkoulussa; kolme luokkatoveria, ”huippuoppilasta” kokivat saman.

Nykyhallitus muistetaan typerästä tempustaan: Kolme ministeriä seisoo julisteet käsissään: Koulutuksesta ei leikata, ja sitten leikattiin. Ja nyt, ennen vaaleja, vaalitentissä jokaiselle puoluejohtajalle on ihminen, lapsi, puoliso, koululainen tai opiskelija tärkeä. Jopa anoppi on kammettu keittiöstä kunniapaikalle.

Ei nykytilanne ole vain nykyhallituksen syytä. Jo 1990-luvun alkuvuosista alkaen Suomeen ajettiin koulu—uudistusta, kun peruskoulu tuotti muka vain keskinkertaisia tasapäitä. Vuonna 1993 mediassa kerrottiin markkinalähtöisyyden ja kilpailun tuomisesta kouluihin. Hyvät koulut saisivat tukea ja kilpailusta pudonneet hätäapua, kerrottiin.

Reagoin vaatimukseen näin : ”Koulujen laatukilpailuun eivät sovi normaalin kilpailun säännöt, joiden mukaan kaikilla on samat menestysmahdollisuudet. Suomi on täynnä ahdistuneita, masentuneita perheitä. Ei työttömän, alkoholistin tai mielenterveysongelmaisen lapsi pysty kilpailemaan muiden kanssa koulusaavutuksissa.

Koulun arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Ei näiden edistämistä mitata luotettavasti millään mittarilla. Vaikutus tuntuu jokaisen sisällä parhaimmillaan luottamuksena omaan itseen ja siihen, että minullakin on oma ihmisarvoni ja elämäntehtäväni joka ei ole sidottu siihen miten ”hyvä” olen suhteessa muihin. Onko sellainen koulu ja sellainen opettajisto heikkolaatuinen, joka huolehtii yhteiskunnan vähäosaisimmista kantaen vastuuta ennen kaikkea heidän elämänsä siedettävyydestä ja ihmisarvon säilymisestä? Tämä on kasvatuksen laatua parhaimmillaan. Monet tuntuvat pitävän peruskoulua heikkotasoisena, sen laatua pitäisi parantaa. Kansainvälisten ja kansallisten vertailujen mukaan Suomen koululaitoksen tuotokset ovat kuitenkin hyvää kansainvälistä tasoa. (Näin siis 1993).

Helsingin koululautakunnan puheenjohtaja raivostui. Hän kirjoitti näin:

”Opetuksen kehittämisen suurin este ovat eräät professorit ja opettajat. Uusikylä vääristää ilmeisesti tahallaan tosiasioita johtaakseen harhaan lukijoitaan. U:n mielestä koulujen kilpailu johtaa oppilaisiin kohdistuvaan henkiseen väkivaltaan. Todellisuudessa tilanne on täsmälleen päinvastoin. Oppilaiden ja heidän vanhempiensa perusoikeuksia on lopultakin saada tietää, millaiseen kouluun he lapsensa luovuttavat.

”Koulujen arvokkaimpia saavutuksia on oppilaiden mielenterveyden, elämänuskon ja myönteisen minäkuvan vaaliminen. Niiden edistämistä ei mitata luotettavasti millään mittarilla.” Tässä on U:n epäjohdonmukaisuuden ydin. Mikäli väite otettaisiin vakavasti, kukaan ei Suomessa siis tietäisi mitään siitä, mitkä koulut ovat oppilaan kannalta hyviä ja mitkä huonoja, koska näitä arvoja ei voi mitata…

Hämmästyttävin on U:n alentuva, ellei suorastaan halveksuva suhtautuminen oppilaiden vanhempiin. Pitääkö hän vanhempia todella niin pohjattoman tyhminä, että he haluavat vapaassa valintatilanteessa panna lapsensa sellaisiin kouluihin, joiden he uskovat horjuttavan heidän lastensa mielenterveyttä, tuhoavan heidän elämänuskonsa ja saastuttavan heidän myönteisen minäkuvansa.
U:n maalaamaa kauhukuvaa ei ole olemassa. Hän itse näyttää edustavan sitä jo kuolleeksi kuviteltua yhteiskuntakäsitystä, jonka mukaan lapset kuuluvat yhteiskunnalle, jonka ”asiantuntijoiden” sokeiksi koekaniineiksi heidät tulee luovuttaa. Uusikylä pelkää tilannetta, jossa koulupiirien suureneminen ja koulujen antama informaatio johtaa mainoskilpailussa ”koulu on koulua vastaan, opettaja opettajaa.” Hän puhuu siis vanhemmille suunnattua kuluttajavalistusta vastaan täysin samoin äänenpainoin, kuin monopoliasemassa oleva suurteollisuus ennen vanhaan. Kyllä kuluttajan tulee saada myös koulumaailmassa tietää, mitä hän saa rahojensa vastineeksi.” (Nykypäivä 23.12.1993).

Pisa 2001 pelasti Suomen hyvän peruskoulun, tilapäisesti. Pinnan alla on tapahtunut paljon. Koulutusta ohjaavat nyt taloudelliset arvot. Kasvatuksen ammattilaiset, kasvatusfilosofit ja opetusoppineet on siirretty syrjään. Eiväthän ne puhu mitään osaamisesta eikä kilpailukyvystä.

JK Kirjoitin tämän jutun odottaessani bussin lähtöä. Täällä joustavan perusopetuksen, JOPO- seminaarissa opin, että vielä on onneksi niitä, jotka tekevät hienoa työtä lasten hyväksi. Kun lapsi huomataan ja häneen tartutaan aikuisen pedagogin ottein, määrätietoisesti, mutta kunnioittavasti, moni lapsi pelastuu. JOPOn kasvatusfilosofia sopisi esimerkiksi kaikille kouluille.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s