Sokea auktoriteettiusko

Taas lankean julkaisemaan vanhan kirjoitukseni, nyt maaliskuulta 2010. Kysymys ei ole siitä, että jutun aiheeni olisivat vähissä, vaan siitä, että hämmästelen usein olenko minä tällaistakin kirjoitellut. Ennen kaikkea hämmästelen sitä, miten kauan yhteiskunnalliset epäkohdat ja inhimillinen kärsimys on painettu pinnan alle. Miksi näin on tehty ja kuka on hyötynyt? Saako kaikki jatkua ennallaan, kun kohu hoivakodeista ja päiväkodeista on laantunut ja media voi taas keskittyä julkkujen toilauksiin. Nyt vanhus ja lapsi on valjastettu vetämään vaalivankkureita sinne, missä valtaa jaetaan. Olen pessimisti: Kähmintä jatkuu vallan kammareissa ja kummisetien kabineteissa.

Kirjoitettu 30.3. 2010:

Muodollinen auktoriteetti perustuu pelkkään asemaan. Aidon auktoriteetin voi saavuttaa vain kiistattomalla asiantuntemuksella ja teoilla.

Pelkkään valta-asemaan liittyvä vahva auktoriteetti voi tuottaa paljon kärsimystä. Katolisen kirkon ja uskonnollisten lahkojen piirissä paljastuneet massiiviset lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset, joita piispat ja lahkojohtajat ovat peitelleet, ovat mitä törkeintä auktoriteettiaseman hyväksikäyttöä. (Lisäys 2019: Paavikin heräsi juuri. Viime vuonna hän tuomitsi Chilessä piispojen ja pappien uhrit valehtelijoiksi!)

Hirmuhallitsijat ovat aina vaatineet alamaisiltaan sokeaa tottelevaisuutta ja palvontaa. Miljoonia ihmisiä tapettiin maailmansodissa keskitysleireillä. Kauhistuttavaa on, miten niin sanotut tavalliset kansalaiset lankesivat joukkohysterian valtaan ja osallistuivat raakaan tappamiseen kotinurkillaan. Juutalaiset ali-ihmiset kerättiin torille ja heitä hakattiin kunnes viimeinenkin oli kuollut. Miksi niin monet eurooppalaiset ryhtyivät kritiikittömiksi hirmuvallan kumartajiksi, ilmiantajiksi, naapurinsa vihamiehiksi?

Vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten itäblokin maat sulkivat toisinajattelijat vankilaan. On yhä maita, joissa poikittainen sana valtaa vastaan vie tuhoon. Länsimaissa saa olla eri mieltä, mutta vallan arvostelu ja virallisten totuuksien kyseenalaistaminen ei yleensä ole itselle eduksi.

Pelkkä auktoriteettien vihamielinen vastustaminen ei ole ansio. Sen taustalla voi olla vaikkapa oma vallanhimo. Pitäisi perustella tosiasioin miksi esittää kritiikkiä; henkilöön liittyvä vastenmielisyys ei riitä. Ydinasia ei ole kuka sanoi ja teki, vaan mitä sanoi ja teki. Joskus on tietenkin pakko mainita nimiä, varsinkin silloin jos kyseessä on ministeri tai korkea virkamies tai -nainen, joka ohjailee kulisseissa päättäjiä, hallituskaudesta toiseen.

Poliittiset päätökset vaikuttavat usein mullistavasti elämäämme, esimeriksi työhön, koulutukseen, sosiaaliturvaan ja terveydenhoitoon. Kansalaisella tulee olla oikeus kysyä millaiset auktoriteetit elämäämme ohjaavat. Päätökset vaatisivat syvällistä asiantuntijuutta ja kykyä arvioida niiden seurauksia kansalaisten elämään.

Seuraavassa muutamia poliittisten auktoriteettien toimintaan liittyviä kysymyksiä, joista minua ei taatusti palkita Vallan Suosikki – mitalilla, mutta tuskin pannaan linnaankaan, kuten diktatuureissa kävisi. Ja jos pannaan, niin mieluusti Vaasan linnaan, meren puolelle, yläkerrokseen, kiitos.

Miksi ministeriksi, isoksi vallankäyttäjäksi ja auktoriteetiksi, kelpaa kuka tahansa ”hyvämaineinen” Suomen kansalainen, vaikka hänellä ei olisi minkäänlaista koulutusta tai kokemusta johtamansa ministeriön alalla? Kuka asettaa sopivat sanat tällaisen puhuvan pään suuhun?

Miksi poliitikot lykkäävät jo nyt päätöksiä ”seuraavalle hallituskaudelle”? Onko kyse tärkeiden päätösten luovasta hautomisesta vai vastuun pakoilusta ja halusta olla kaikkien äänestäjien mieliksi?

Entä mistä kertoo se, että isoja päätöksiä tekemään tilataan ”selvitysmies” joka sanoo mikä on parasta Ylelle, mihin virastot siirretään ja paljonko kansanedustajien palkkoja pitää nostaa? Mistä yksi selvitysmies saa jumalallisen viisautensa määrätä mikä meille on parasta, jos poliitikot eivät siihen pysty? Vai onko selvitysmies pelkkä maksettu renki, jonka toiminnan oikeuttaa auktoriteettiasema, jonka hän on saanut vallassa olevilta poliitikoilta.

Mistä johtuu monien johtavissa asemissa olevien poliittisten auktoriteettien yhteistyökyvyttömyys, uljaasta halusta taistella kansalaisten puolesta vai nurkkakuntaisesta itsekkyydestä ja oman aseman pönkittämisestä?

JK 26.2.2019 Poliittinen teatteri on usein surkuhupaisaa ja vastenmielistä. Siitä huolimatta kannattaa äänestää. Narrilaumakin on vallassa parempi kuin väkivaltakoneiston luonut diktaattori nöyrine mielistelijöineen. Toivotaan, että Suomesta löytyisi tulevia päättäjiä, joille rehellisyys ja yhteiset asiat ovat tärkeämpiä kuin oma napa ja hyvien veljien ja sisarten ajatushautomot, joissa haudotaan sitä, miten saada itselleen ja sponsoreilleen lisää valtaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s