Viattomien lasten päivänä

Tänään 28.12. on kristinuskon juhlapäivä, jota vietetään niiden lasten muistoksi, jotka kuningas Herodes Matteuksen evankeliumin 2. luvun mukaan surmautti. Viattomien lasten päivä oli ennen vuotta 1774 neljäs joulupäivä, pikkupyhä. Työnteko oli kielletty.

Ajat ovat nyt toiset, kirkon vaikutusvalta on vähentynyt dramaattisesti eikä yhtään viikonpäivää pyhitetä lepoon, kuten katekismuksen käsky kehottaa. Alko on auki jouluaattona ja kapakka on joulun aikaan monille kirkkoa tärkeämpi kokoontumispaikka. Kun kirkko seuraa aikaansa, jotkut papitkin käyvät kapakoissa ympäri vuoden, koska on tärkeää näyttäytyä ja olla saatavilla, jos joku haluaa keskustella.

Mikäpä siinä! Papit ovat erilaisia, enkä asetu tässä asiassa kenenkään puolelle tai ketään vastaan. Voinee kuitenkin kysyä, onko papin mentävä kapakkaan vai olisiko kirkon ”asiakkaan” parempi varata seurakunnasta rauhallinen, meluton, aika sielunhoitoa varten. Voisiko kirkon ”asiakas” käydä peräti messussa pyhäaamuna. No, ei kai nyt sentään, jumalanpalvelushan alkaa tolkuttoman aikaisin, jo kymmeneltä. Kuka jaksaa nousta kovalle puupenkille istumaan, kun kapakat ovat olleet auki aamuneljään!

Kirkkokahvien lisäksi kirkossa saisi kuitenkin ihan oikeaa hengen ravintoa, lohdutusta ja uskoa ihmisen hyvyyteen, kaiken pahan keskellä. Nykypapit saarnaavat uskon lisäksi voimallisesti toivosta ja rakkaudesta. He asettuvat kärsivän ja heikon puolelle sen sijaan että uhkailisivat häntä helvetin tulella. Jokainen voi olla kirkosta instituutiona mitä mieltä hyvänsä, mutta sen tarjoama ilmaisapu nälkäiselle, kodittomalle ja epätoivoiselle on äärettömän tärkeää aikana, jolloin turhuuden markkinat metelöivät kaikkialla. On jopa syntynyt uusi ammatti: yksinäisen keskustelukumppani! Toivon, että taksa on kohtuullinen. Parempi olisi, jos kirkko puhuisi yhä lähimmäisestä eikä asiakkaasta.

Jouluaamuna kirkossa lähelleni istui komea, lempeän näköinen nuori isä kahden pienen poikansa kanssa. Tapa, jolla isä oli lastensa kanssa, sykähdytti. Kaikesta huokui huolenpito ja rakkaus. Viisi- ja kolmevuotiaat pojat jaksoivat istua penkissä rauhallisina. Pappi puhui kauniisti seimen lapsen turvallisesta syntymäpaikasta, eläinten keskellä. Ehkä oli onni, että Marialle ei ollut sijaa majatalon hälyssä, pappi pohti. Hän kertoi saaneensa itse lapsena turvaa tallista, poski hevosen kylkeä vasten, karitsat aivan lähellä.

Jouluaaton aattona olin istunut tätini vuoteen äärellä hoitokodissa. Tädin lähtö oli käsillä. Katsoin tätiä, hänen rauhallisia kasvojaan, pidin kädestä. Olin asunut 14 ensimmäistä vuottani isoisäni omakotitalossa, tätini asui vielä silloin samassa talossa. Muistelin menneitä aikoja, nuorta Terttua.

Vanhan tädin kasvoilla asui tyyni, kaunis rauha. Pappi puhui lempeästi ilosta, joka tätiä odottaa; hän tapaa oman isänsä, äitinsä ja sisaruksensa. Rukous saatteli tätiä. Jouluaattona täti siirtyi Rauhan maahan.

Viattoman lapsen matka päättyy aikanaan, eikä kukaan tiedä päiviensä lukua. Matkalla on tärkeintä rakkaus ja välittäminen, ihmisen käsi ihmisen kädessä.

PS Kirjoitin tämän junassa, matkalla toisen rakkaan tätini hautajaisiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s