Lahjakkaiden opetus

Lahjakkaiden lastensa tarpeista puhuva leimautuu helposti itsekkääksi vanhemmaksi, joka haluaa kehuskella lapsensa lahjoilla. Joskus näin onkin, mutta yleistäminen on kohtuutonta.

Tuskin kukaan väittää vakavissaan, että kaikki lapset ovat älyltään, erityislahjoiltaan tai kehitystasoltaan samanlaisia. Erilaiset oppilaat tarvitsevat itselleen parhaiten sopivaa opetusta, myös lahjakkaat. On kuitenkin nähtävä myös ongelmat, joita asiaan liittyy. Lahjakkuus ja älykkyys eivät ole synonyymejä. Erityislahjakkuuden lajeja on kymmeniä, koulun pitäisi auttaa jokaista oppilasta löytämään lahjansa. Koulumenestys kertoo hyvin vähän erityislahjakkuuksista.

Englantilainen professori Joan Freemanin yli 30 vuotta kestänyt seurantatutkimus osoitti, että huippulahjakkuudeksi leimautuminen voi olla onnettoman elämän alku. Lapsen on oltava joka päivä hyvä, mieluiten täydellinen kelvatakseen vanhemmille ja opettajille. Perfektionistinen suorituspakko tappaa luovuuden, muut lapset ovat helposti kilpakumppaneita, eivät ystäviä ja elämä on ahdistavaa.

Varsinaisia lahjakkaiden erityiskouluja kannattaa tuskin perustaa Suomeen, erityisluokkiakin hyvin harkitusti. Mille lahjakkuusryhmille kouluja perustettaisiin, kun lahjakkuuden lajeja on kymmeniä? Pitää muistaa, että lasten lahjakkuusprofiilit ovat epätasaisia. Jonkin alan lahjakas voi olla heikko monella muulla alalla, esim. sosiaalisilta kyvyiltään. Monen lapsen lahjakkuus on kätkettynä, hautautunut kodin ongelmien tai virikeköyhyyden alle ja puhkeaa vasta myöhemmin, jos portit ovat vielä auki. Erityislahjakkuutta on paljon syrjäytyvien ja köyhien perheiden lapsissa.

Lahjakkaiden opetuksessa on kaksi päätapaa: opetuksen nopeuttaminen ja rikastaminen. Alan tutkijat varoittavat liiallisesti innosta nopeuttaa opetusta; se edellyttää, että oppilas on tasapainoinen ja haluaa itse esimerkiksi hypätä luokan yli. Nopeuttamisesta on ollut monille enemmän haittaa kuin hyötyä. Lapsi on ollut sosiaalisesti kypsymätön, liian ”lapsellinen” vanhempien oppilaiden seuraan. Jotkut älyköt ovat kertoneet, että paras mitä koulu heille tarjosi, oli tavallisten ihmisten seura; tavallisten parissa kun oli totuteltava elämään.

“Akateemisesti ajatellen olisin voinut lukea oppikoulun kahdessa vuodessa, se oli niin hidasta , selvisin vasemmalla kädellä, oikeastaan paljon mitään tekemättä. Mutta sosiaalisesti koulu oli mulle hirvittävän tärkee, varsinkin niinä suurina maailmantuskan vuosina, murrosiässä. Mulla oli hirveen vähä muita kontakteja kuin mitä koulussa oli. Se oli tärkeä se sosiaalinen funktio mulle henkisen ja älyllisen kehityksen kannalta. Yks selviytymiskeino mulla oli ivallinen huumori, sarkasmi, jota mä saatoin kohdistaa opettajiin aika reippaasti. Jotkut opettajat olis varmaan halunnu olla mun kanssa tekemisissä, koska olin hyvä koulussa. Sitten minussa oli taas tää toinen puoli, joka esti sen.”

Osa-aikaisesta opetuksen nopeuttamisesta on kuitenkin hyviä kokemuksia. Ison koulun tai monen pikkukoulun innostuneet lahjakkaat opiskelevat osan aikaa omissa ryhmissään. Kun asia hoidetaan hyvin, ei kenenkään tarvitse leimautua lopullisesti lahjakkaaksi tai lahjattomaksi. Kyse on ”pitkälle edistyneiden” ryhmistä. Ryhmään pitäisi päästä kun osaamisen taso on riittävä ja oppilaan opiskelumotivaatio ja innostus aitoa. Opetuksen eriyttäminen vaatii, että kaikki saavat itselleen sopivaa opetusta, eikä vain lisää samaa, helppoa ja tylsää. Jos lahjakkaille löytyy hyviä mentoreita, henkilökohtaisia kasvattaja-ohjaajia, moni oppilas voitaisiin vapauttaa jonkun aineen oppitunneilta mentorinsa hoiviin harrastamaan tiedettä, taidetta tai mitä tahansa lahjakkuutta kehittävää.

Tehokkainta lahjakkuuden edistämistä Suomessa voisi olla peruskoulun kerhotoiminnan elvyttäminen. Kerhoissa jokainen saisi nauttia lahjoistaan ja opiskelusta, tuntea olevansa hyväksytty älykkönä, matemaatikkona, käsityöläisenä, urheilijana tai taiteilijana. Näin kasvaisi rohkeita ja luovia suomalaisia.

Miten hienoa olisi, jos lahjakkaista lapsista kasvaisi viisaita aikuisia, jotka ovat sisäistäneet Mihaly Csikszentmihalyin tekstin elämänohjeekseen.

Ihmisillä on oikeus elää elämänsä omien periaatteidensa mukaisesti, kunhan ne eivät vahingoita muita. Onnellisimmat ihmiset tekevät sellaista työtä, mistä nauttivat. He valitsevat ystävänsä ja elämänkumppaninsa harkitusti. Yleensä he eivät vaadi elämältä kovin paljon, ei varsinkaan mainetta tai valtaa. He kuitenkin vaativat itseltään omien ihanteittensa toteuttamista, ovatpa he sitten kunnianhimoisia unelmoijia tai suurten tekojen ihmisiä. Tällaisten ihmisten tavoitteet eivät palvele itsekkäästi vain omaa itseä, vaan myös yhteisöä ja omaa kulttuuria. He jopa ymmärtävät vastuunsa ihmiskunnan kehityksestä ja sen säilymisestä myös tulevaisuudessa.
(Mihaly Csikszentmihalyi, The Evolving Self 1993)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s