Sain oppitunnin ihmisyydestä

Viitisenkymmentä metriä tieltä oli penkki ja sen edessä punertava matto. Penkin vieressä oli pari isoa tekokukkaa, varret tanakasti pystyssä. Isot terälehdet olivat aina auki, yhtä kirkkaina ja kauniina. Pakkasten tuloon asti penkillä istui päivittäin neljä tai viisi ihmistä. Pari muuta seisoskeli puihin tai rollaattoriinsa nojaillen. Iäkkäät naiset ja miehet istuvat penkillä tuntikausia, välillä jaloissa istuvaa koiraa silitellen.

Eräänä myöhäissyksyn aamuna päätin käydä tervehtimässä penkillä istuvaa paria. Mies oli jo aika tuiskeessa, katse alas luotuna hän tervehti ystävällisesti. Mummo oli korkeintaan pikku maistissa ja esitteli minulle mielihyvin kotipiirinsä.

Näin, että maton reunalle, kukkien viereen oli aseteltu pieniä kiviä ympyrän muotoon. Ympyrän sisällä oli kaksi koristetta, pieni harmaa ratsuhevonen ratsastajineen sekä keltainen muovinen kalanruoto. En tiedä mitä sisustusarkkitehti tai taidearvostelija olisi sanonut penkkipiirin esteettisistä arvoista, mutta se on yhdentekevää.

Penkillä istujilla oli veljensä ja sisarensa, nuo yhteiskunnallisesti hyödyttömät, työikänsä ohittaneet ihmiset, joista muutamat etsivät alkoholista helpotusta, unohdusta tai pakoa jostakin, kenties syyllisyydestään, tehdyistä ja tekemättömistä asioista, läheistensä menetyksistä, sairauksista tai lähestyvän kuoleman todellisuudesta. Heillä oli kuitenkin toisensa, ihmiset, joiden kanssa voi keskustella, joiden lähelle pääsee suorastaan pakosta, koska penkki on niin lyhyt ja ahdas. Kukaan ei tuntunut kaipaavan pois piinaavasta ahtaudesta.

En tiedä mistä penkillä keskusteltiin. Ehkä siellä mietittiin omaa elämää, lapsuutta ja nuoruutta; ihmeteltiin mihin ne katosivat niin äkkiä. Kenties penkillä pohdittiin myös sitä, miksi lähitalossa asuva yksinäinen mies hyppäsi kolmannen kerroksen ikkunasta. Ei hän kuollut, ehkä se oli viimeinen hätähuuto: auttakaa, minua!

Paljon on suomalaisilla älyä, osaamista ja erityislahjakkuutta, mutta yhä vähemmän ymmärrystä siitä mikä elämässä on tärkeää, mikä toisarvoista. Nyt itsekäs, kova narsisti-menestyjä, voittaja on nostettu jalustalle. Koulussa ja työelämässä on taisteltava; muiden kukistamisesta on tehty oman menestymisen ehto ja omaa arvoa mitataan sillä, kuinka mahtavalta liioiteltu ja paisuteltu ansioluettelo saadaan näyttämään. Paljon on mahtailua ja mielikuvatehtailua – ja paljon masennusta kun mikään suoristus ei tunnu riittävän muille, saati itselle.

Mahtavinkin menestyjä haurastuu, kulkee vääjäämättömästi kohti viimeistä työpäivää, kohti viimeistä elinpäivää. Jokainen tarvitsee lähelleen toista ihmistä syntymästä kuolemaansa saakka. Syvin onni löytyy aidosta ystävyydestä , rakkaudesta ja toveruudesta, siitä että saa aidosti tuntea kuuluvansa yhteisöön sen arvokkaana jäsenenä ja joku välittää.

Huomenna muistelemme rakkaita vainajia. Siteeraan taas kerran isosisäni päiväkirjaa sadan vuoden takaa. Näin kirjoitti nuori taidemaalari Einari:

”Lehtojen vihreässä hämärässä kulkevat valkopukuiset ihmiset rauhanpalmut käsissä, kukkaisseppeleet päässä pyhiinvaellusmatkallaan pyhille kauneuden seuduille. Kun tulen Tuonen maahan, saan minäkin heihin liittyä ja nähdä kauneuden kirkastetussa muodossa, syvänä, pysyväisenä ja pyhyyden valossa väräjävänä. Saan nähdä loputtomiin aina virkistävänä Luonnon taivasmaan. Tämä on taiteilijalle Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin. Tahdon niin elää, että pääsen taiteilijasielujen Eedeniin. Pitkä ja vaivalloinen on vaellukseni ennen sitä. Kärsimykset on kestettävä, mutta pyhä tuli sydämessäni älköön koskaan sammuko: kauneuden kaipuu”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s