”Kirjoita tästä,” ikämies pyysi

Tuli mies vastaan, harmaahapsi, ulkoasultaan köyhä, ajatuksiltaan rikas. ”Kirjoita siitä, että ihmisestä ei enää välitetä tippakaan. Tämä on ihan hullua. ” Mies kertoi esimerkkejä eriarvoistumisesta ja röyhkeän itsekkyyden voittokulusta. Totta puhui.

Kun olin 1960-luvun lopulla ja seuraavan vuosikymmenen alussa kansakoulunopettajana Itä-Helsingin uudella asuma-alueella, sain tuntumaa yhteiskunnallisiin ongelmiin, jotka ovat nyt räjähtäneet silmille. Oli köyhyyttä, turvattomuutta, alkoholismia, jopa huumeongelmia. Perheiden ongelmat heijastuivat lapsiin, koulumotivaatioon, mielenterveyteen ja sitä kautta koulumenestykseen.

Suomi oli kuitenkin noihin aikoihin perustaltaan terveempi kuin nyt. Silloin rehellisyys, terve työteliäisyys, kaverista ja naapurista välittäminen oli vielä tärkeää. Oltiin kiitollisia, kun oli ruokaa ja katto pään päällä. Ihmiset ahkeroivat tehtaissa ja maatiloilla; palkkatyötä tehtiin kuutena päivänä viikossa, sunnuntaina levättiin.

Ennen peruskoulua yliopistokoulutus  oli enemmistölle pelkkä haave, nuorten piti lähteä 16- vuotiaana ansaitsemaan pientä palkkaa tai tekemään töitä kotitilalla. Opiskelijat liftasivat tien varressa kotiseudulle ylioppilaslakki päässään. Se viesti, että tässä on luotettava kyytiläinen.

Tehtaissa ja konttoreissa ymmärrettiin työkaverin ja yhteisöllisyyden arvo paremmin kuin nyt. Ahkera työntekijä oli sankari, nykysankarit ovat eri maata. Pikavippifirman perustaja tienasi 600 miljoonan omaisuuden, kertoo ihannoiva lehtijuttu. Lainojen vuosikorko on ollut yli 200 prosenttia. Samassa lehdessä on pikku-uutinen:  375 000 suomalaista kärsii maksuhäiriöistä. Lainarahaa on tarvittu heti, usein yöllä,  johonkin muuhun kuin ruokaan.

Suurten ikäluokkien äidit olivat usein kotiäitejä, joiden koulutus rajoittui kansakouluun. Uraäiti oli melko mahdoton käsite. Äskettäin Aamulehden päätoimittajan valinnasta nousi iso kohu, kun naishakija kertoi, että äitiys esti hänen valintansa. Haastattelussa oli kysytty loukkaavasti pärjääkö 10-vuotias lapsi isänsä kanssa Helsingissä, jos äiti on Tampereella töissä. Kysymys oli tahditon, äitiys ei tietenkään saa olla este työpaikan saamiselle, isä voi aivan hyvin hoitaa lastaan. Sukupuolten tasa-arvo kuuluu nykyaikaan.

Toisaalta kysymyksen voi kuulla monella tavalla, sävystä riippuen. Takana voisi olla jopa ihan aito huoli lapsesta,  monet lapset ovat aivan liikaa oman onnensa nojassa. Nyt  esitettiin kaksi totuutta, hakijan ja lehden. En ollut paikalla enkä voi tietää, mitä puhuttiin ja missä sävyssä. Se, että Aamulehden toimitusjohtaja oli perunut aikanaan pätevän naisen valinnan Lapin Kansan päätoimittajaksi tämän seksuaalisen suuntautumisen vuoksi, on aivan eri luokan vääryys; se langettaa ikävän varjon äiti-kysymyksen tarkoituksesta.

Kun media on tulvinut toimittajien paheksumista yhdestä kysymyksestä, voisi esittää kainon kysymyksen: Millaisia kysymyksiä on mahdettu esittää niille kymmenille tuhansille työttömille naisille, jotka ovat hakeneet vuosikausia turhaan työtä, juosseet ties missä virastoissa ilmoittautumassa, nöyrinä ja toiveikkaina. Kiinnostaako se toimittajia? Aamulehden valinnassa hävinneellä entisellä Hesarin päätoimittajalla on sentään kohtalainen  hyvä työpaikka valtioneuvoston viestintäjohtajana; hän jätti Hesarin vapaaehtoisesti ja lähti ”etsimään uusia haasteita.” Puolustavatko ladyn suuttuneet toimittajakaverit enemmän sorrettuja naisia ja äitejä yleisesti, vai yhtä virantäytössä pettynyttä kollegaansa, median huipulta.

Kun valinnan hävinnyt leidi julisti mediassa, että ”jumalauta, lapsi on kovin saavutukseni,” ilmaus särähtää pahasti. Mikä se sellainen yhteiskunta on, jossa lapsi on ”kova saavutus!” Useimmille lapsi on lahja, suurin onni -ei taakka, eikä varsinkaan saavutus. Jos lapsi on ”kova saavutus,” monien lapsuuteni äitien saavutukset olivat ylivertaiset nykyäiteihin verrattuna. Lapsettomuus voi olla raskas taakka tai oma valinta, tässä asiassa ”vapaus valita” on paikallaan.

Lasten ja nuorten psyykkinen turvallisuus olisi nostettava Suomen kansalliseksi velvollisuudeksi. Kirjoitin ensin ”kärkihankkeeksi,” mutta tajusin, että kärkihanke ei tarkoita mitään; niitähän hallitukset ovat lykänneet 2000-luvulla ilmoille, varsinkin ennen vaaleja. Kärkihanke, kärkiyksilö, huippukärki sitä sun tätä.

Lastentarhanopettajista on huutava pula. Palkat ovat surkeat, miehiä ei ala kiinnosta. Puheiden sijasta neuvolatoiminta, koulu ja päivähoito tarvitsevat rahaa, opettajia, terveydenhoitajia, psykologeja ja kuraattoreita. Tuskinpa apua löytyy kuin nimeksi, vaalipropagandan tarpeisiin; perheillehän pitää nyt antaa vapaus valita, eihän tässä enää missään holhousyhteiskunnassa eletä, eihän?

”Suomi eriarvoistuu silmissä,” murehti harmaa ikämies Vaasan Kauppapuistikolla. Näin on. Koulu-sote, vapaus valita, on nousemassa pinnan alta näkyviin. Yhteinen, oikeudenmukainen koulu on pian muisto vain. Ennustin ensimmäisen Pisan-jälkeen vuonna 2001, että kilpailu- ja markkinakoulu tunkeutuu koulumaailmaan heti kun Pisa-menestys laskee. Pisa oli pelkkä torjuntavoitto, viime hetkellä.

Monet vanhemmat maksavat jo mielellään premium-luokan päiväkodista; firman koululaiselle antamasta lisäopetuksesta maksetaan 50-70 euroa tunnilta. Pitäähän alakoululaisen lukiopaikka varmistaa ajoissa. Luuseri-vanhemmat antavat yläkoululaiselle kympin viikkorahan ja uudet lenkkarit ennen koulun alkua, alakoululaiselle riittää vitonen, kengät saa kirpputorilta.

Kukin on osansa valinnut, eikö niin Sanni, Juha, Petteri ynnä muut politiikka-osaajat.  Trumpahtelevat terveiset Teille täältä ikämiesten ajatushautomosta. Let´s make Finland Number One! Ja Paavin Kaveri! Sano julkisuudessa jotain pappien pedofiliasta. Kyllä Sinä osaat ja varsinkin kehtaat, jos kuka!

 

2 vastausta artikkeliin “”Kirjoita tästä,” ikämies pyysi”

  1. Hyvä Kari,

    Taas oli asiaa. Niin totta, kaikki tuo. Niin valitettavan totta.

    Kanttori Lurauksen sydän särkyi taas kerran. Tämä tapahtui raitiovaunupysäkillä ja eilen.

    Siinä istui minulle tuntematon eläkeläisnainen nuhruisissa vaatteissa kassien ja nyyttien kanssa. Syntyi keskustelu, jonka syntymishetkeä en muista, mutta jonka sisällön tulen muistamaan lopun ikäni.

    Hän kertoi melkein pyörtyneensä Hurstin jonossa, jossa oli joutunut jonottamaan lähes kaksi tuntia, koska jono oli ollut niin pitkä. Siksi oli jäänyt siihen pysäkille lepäämään kotimatkallaan.

    Siinä keskustelun edetessä, hän ryhtyi esittelemään kassiensa sisältöä. Ihastelimme yhdessä saatuja lahjoituksia. Kehuimme tuoreita päiväyksiä. Oli muroja, leipää ja makkaraakin.

    Minun sydämmeni särkyi siinä kohtaa, kun nainen yritti tarjota minulle käsisaippuaa, jonka oli saanut Hurstilta. Kertoi, että sillä on kovin hyvä pestä sukkia. Kieltäydyin kohteliaasti.

    Raitiovaunu tuli ja hyvästelimme. Kysyin, että onko kotiin vielä pitkä matka. Hän kertoi kohteliaasti voivansa jo paremmin.

    Minä jatkoin matkaa, hän jäi. Ja minulta tuli melkein itku istuessani kokemuksesta hämmentyneenä raitiovaunussa. Tunsin itseni pieneksi ja voimattomaksi.

    Mitä onkaan valinnanvapaus? Hurstin ruokajono on yksi ironinen muistutus jostakin paradoksaalisesta valinnanvapaudesta.

    ”Kukin on vain osansa valinnut”?

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s