Tarvitaanko nykyaikana lainkaan kirkkoa?

Hän istuu pöydän toisella puolella, katse alas luotuna. Sanat eivät löydä muotoaan. Äkkiä ravistus käy miehen kehon läpi, hän pyytää anteeksi. Kysyn miksi pyydät anteeksi, mutta mies ei osaa vastata. Eikä hänen tarvitsekaan, sillä koko hänen olemuksena pyytää anteeksi, häpeä ja pelot ovat liimautuneet mieheen, tunkeutuneet ihon alle, mistä ne ajoittain pursuavat hallitsemattomasti näkyville.

Mies kantaa mukanaan lapsuuttaan. Hänen on mahdotonta päästä käsiksi mörköihin, jotka on istutettu mieleen varhaislapsuudessa. Herkkä, hieno mies tuntee häpeää itsestään, syyllisyyttä teoista, jotka on tehnyt tai jättänyt tekemättä. Hän ikävöi lapsiaan.

Istumme pitkään puhumattomina. Mies sanoo lopulta, että viihtyy Helsingin keskustassa, koska siellä voi hävitä massaan. Kukaan ei katso kummeksuen.

”Onneksi on kirkko, ” mies huokaa yllättäen. Hän kertoo käyvänsä jumalanpalveluksissa viikoittain, koska ”siellä mieli tasoittuu, valinnat tulevat helpoiksi, saa armon, saa käydä ehtoollisella, jaksaa vähän aikaa.” Mies kertoo katkeilevin lausein kirkon ruoka-avusta, köyhien kahvilasta, jossa saa eurolla syödäkseen, muistelee miten diakonissa sanoi  ruuanjakopaikassa, että tule ”tuonne yläkertaan” ja antoi siellä 30 euroa.  Miten kiitollinen mies onkaan tuosta avusta, vuosien jälkeenkin.

Kirkko on parhaimmillaan armahtava ja inhimillinen, rohkea vastavoima kovuudelle ja ahneudelle ja itsekkyydelle.

Viime sunnuntain evankeliumiteksti oli Matteuksen evankeliumin 23. luvusta:  He köyttävät kokoon raskaita ja hankalia taakkoja ja sälyttävät ne ihmisten kannettavaksi, mutta itse he eivät halua niitä sormellaankaan liikauttaa. Kaiken minkä he tekevät, he tekevät vain siksi, että heidät huomattaisiin. He käyttävät leveitä raamatunlausekoteloita ja panevat viittaansa isot tupsut, he istuivat pidoissa mielellään kunniapaikalla…Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä, joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan.”

Kotiseurakunnassani, Vaasan kauniissa kirkossa, papin saarna osui asian ytimeen: Asetamme liian usein itsemme muiden yläpuolelle kehumalla saavutuksiamme, oppiarvojamme ja varallisuutamme. Pappi kertoi oivaltaneensa miten turhaa on kysellä kastelasten vanhemmilta tai vihkipareilta ammattia. Lääkäri tai juristi saavat helposti parasta palvelua, saman ansaitsee jokainen ihminen.

Omilla ansioilla kerskuminen on eri asia kuin terve onnellisuus omista saavutuksista. Saarnassa huippu-urheilija, miljonääri ja rovasti pyrkivät taivaaseen ja luulivat että ansioluettelo avaisi portit. Rovasti kehuskeli hurskaudellaan, mutta  taivaan portit pysyivät kiinni.

Sunnuntaina kannattaa käydä messussa. Kirkon ovella ei testata kenenkään uskon syvyyttä eikä aitoutta. Ennen ehtoollista veisattava ”Jumalan karitsa, joka kannat maailman synnit, armahda meitä…” (varsinkin sävelsarjan versio 2), on jo sinänsä hyvä syy mennä messuun. Melodian kauneus ja armon sanoma osuvat vavahduttavasti ihmisyyden ytimeen. Olennainen kirkastuu.

Kirkkoa tarvitaan yhä,  varsinkin kirkon rohkeita, epäitsekkäitä työntekijöitä, sekä palkattuja, että vapaaehtoisia.

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s