Älä elämää pelkää

Joskus kauan sitten Vaasan lyseon alaluokilla jouduin lausumaan julkisesti runon koulun juhlasalissa.  Muistan, että juhlasali oli täynnä tummapukuisia miehiä. Se oli karmea kokemus murrosikäiselle, eihän poika lausunut runoja, poika pelasi jalkapalloa. Häpesin kauan ja olin kiitollinen, että ainakaan luokkakaverit eivät olleet kuulemassa.

Toinenkin voimakkaimmista koulumuistoistani liittyy runouteen. Äidinkielen tunnilla luokkakaverini Raimo  marssi luokan eteen golf-housuissaan ja slipoverissaan ja lausui aivan vapaaehtoisesti runon.

Se oli tavatonta. Runojahan lausui vain se kummallinen Yrjö Jyrinkoski, jonka lausuntaa meidät pakotettiin kuuntelemaan lyseon juhlasaliin parin vuoden välein. Onneksi lyseolla esiintyi joskus myös voimamies Viljami Hautaviita, joka väänteli voimistelusalissa hevosenkenkiä suoriksi ja antoi lyödä itseään mahaan. Näin käsityksemme kulttuurista laajeni ja syveni, vältyimme liialta hempeilyltä.

Yritimme pidätellä nauruamme kun taiteilija Jyrinkoski paasasi mahtavalla äänellään lyseon juhlasalin puhujapöntössä. Pidättely ei aina onnistunut, kerran joukkopyrskähdys pahoitti taiteilijan herkän mielen. Taiteilijan performanssi sivusi kai jotenkin Afrikkaa, koska hän takoi puhujapöntön kantta ja hoki ”tom tom tom” tai jotain sen tapaista. Lausuja joutui keskeyttämään elämöintinsä ja saimme ansaitusti häneltä satikutia sivistymättömyydestämme.

Luokkatoverini lausuntaesitys vaikutti minuun syvästi; se ei naurattanut, vaan itketti. Raimo lausui eläytyen Uuno Kailaan runon Pallokentällä. Runo kertoo pojasta, joka seisoo sauvoihinsa nojaten suuren lehmuksen alla katsomassa kuumeisin silmin muiden poikien iloa. Poika eläytyy peliin ja tuntee olevansa yksi joukosta.  Hän astuu askelen, mutta havahtuu, toinen jalka on vain kuihtunut tynkä.

Raimo katsoi vakavana kaukaisuuteen ja lausui:

 ”Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

vaan lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä

iho harmaana kääntyi pois.

Kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.”

Me pojat emme irvineet runoa lausuvalle kaverillemme. Lumouduimme esityksestä, taisin nieleskellä kyyneleitä.

Joukon ulkopuolelle jääminen syrjittynä, kiusattuna tai torjuttuna on raskasta jokaiselle, varsinkin lapselle.  Jokaisessa päiväkodissa ja koululuokassa on lapsia, joilla ei ole yhtään kaveria, ystävistä puhumattakaan. Yksinäisyyden tunne ja hyljätyksi tuleminen altistavat masennukselle ja itsetunnon romahtamiselle.

Nuorena kuolleen Kailaan (1901–1933) runossa heijastuu järkyttävällä tavalla runoilijan  poikkeavuus.  Kailas sairastui skitsofreniaan. Lapsuuden traumat ja tukahdutettu homoseksuaalisuus saattoivat olla sairauden osasyitä. Runoilija kuoli keuhkotuberkuloosiin Nizzassa.

Tänään 19.05.2018 Helsingin Sanomissa on järkyttävä kuvaus Kailaan elämästä. Valokuvassa pieni tyttö katsoo riutunutta runoilijaa. Toimittaja löysi tytön Pariisista ja soitti hänelle!

Myös Kailaan runoilijatoveri Kaarlo Sarkia (1902-1945) oli homoseksuaali ja sairasti tuberkuloosia. Sarkian runo ”Älä elämää pelkää” on tavattoman kaunis. Kaj Chydenius sävelsi, Ritva Sorvali laulaa:

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s