Äiti

Gamala foton 038

Kuva vuodelta 1945

Teksti noin vuodelta 2000:

Kylmä kesäsade vihmoo taivaalta, kun saavun perille. Tuttu punatiilinen rakennus on edessäni pikku kumpareella, vasemmalla on lammikko, jota reunustaa puutarhurin luoma kaunis keltavalkoinen kukkameri. On pyhäpäivä ja olen liikkeellä tavallista aikaisemmin, ulko-ovi on vielä kiinni. Soitan ovisummeria ja pääsen sisään. Pian avaan toisen kerroksen oven. Kuljen tuttua käytävää oikealle, kunnes saavun ovelle, jossa on suurikokoinen numero kuusi.

Hän makaa vuoteellaan kattoon katsellen, oikea käsi suun edessä, aivan kuin pohtien jotain. Ensimmäinen kommentti on arvattavissa: ”Kuinka sinä olet täällä!” Sitten onnellinen hymy ja yritys nousta istumaan. Halaamme,  autan hänet istuma-asentoon vuoteen reunalle. Seuraavankin repliikin arvaan: ”Oletko saanut mitään syödäksesi?”

Kerron, että olen syönyt oikein hyvän aamiaisen. Hän kertoo olevansa pahoillaan, ettei voi tarjota minulle mitään täällä. Minä vakuutan että se ei haittaa, oloni on kaikin puolin hyvä. Nyt on tullut minun vuoroni huolehtia tarjoilusta.

Noudan nurkassa olevan pyörätuolin ja totean, että naapurisängyssä tilanne on sama mikä se on aina ollut. Naapuri makaa suu auki, silmät puoliavoimina, suonikkaat kädet valkoisen peitteen päällä. Välillä suusta purkautuu epämääräinen sana tai lauseen tapainen. Vuoteen vierellä on isokokoinen perhepotretti, nuori perhe, iloiset ilmeet jokaisen kasvoilla.

Kun olen saanut autetuksi hänet pyörätuoliin, tiedämme molemmat, mihin suuntaamme. Lähdemme ovesta vasemmalle, kohti käytävän päässä olevaa lasitettua parveketta. On mukavaa, että kesällä ei tarvitse pukea päällysvaatteita, siitä vain parvekkeelle pelkässä kukkamekossa.

Kaivan kassiani ja kysyn ”kumpaa haluat ensin”? ”Kahvia kiitos,” hän vastaa hymyillen. Hän juo ensimmäisen kupin nopeasti, syö myös tarjoamani makean pullan, vaikka tiedämme, että diabetes ei oikein sitä sallisi. Pyytämättä otan tupakkarasian ja tulitikut. Hänen ilmeensä muuttuu entistä tyytyväisemmäksi. Tupakoivalle on kova paikka olla päiväkausia ilman. Tiedän kerta-annoksen, se on kaksi savuketta. Terveysvalistuksen aika on ohi.

Puhumme kesästä, tietenkin myös jalkapallosta ja poikieni lapsista. Hymy kirkastaa hänen kasvonsa, kun hän muistelee pienten taaperoiden tapaamista edellisenä kesänä. Ikävä, että asumme niin kaukana. Lupaan, että pian pojatkin lapsineen tulevat ja hän saa nähdä miten pikkuiset ovat kasvaneet.  Muistelemme VPS:n otteluja vanhoina – ja tietenkin hyvinä – aikoina.

Toisen savukkeen jälkeen keskustelemme vielä tovin, sitten lähdemme oleskelutilaan. Käytävällä tulee vastaan ruotsinkielinen vanhus. Hän ajaa pyörätuolissaan käytävää edestakaisin, on nyt kuulemma matkalla metsään, puunhakureissulla. Yhdestä huoneesta kuuluvat samat vaimeat avunpyynnöt, jotka sieltä aina ovat kuuluneet. Ne eivät vaimene, vaikka avuntarjoaja käy paikalla. Valittaja ei osaa kertoa millaista apua tarvitsisi.

Kourallinen vanhuksia istuu oleskelutilassa, televisiosta tulee ruotsinkielinen jumalanpalvelus. Kysyn häneltä missä ”pikku Myy –mummo” on, tuo suloinen muumikirjojen kopio. Kuulen että mummo nukkui pois pari viikkoa sitten. Osastolta tuskin kukaan palaa kotiin.

Televisiossa kuoro alkaa laulaa hengellistä laulua. Sen kauneus lumoaa. Vanhukset istuvat pyörätuoleissaan liikkumatta, kuin patsaat, hoitajatkin ovat pysähtyneet kiireistään, avunhuutoja ei kuulu, valitus on tauonnut. Tuntuu kuin pyhä kauneus ja ihana rauha täyttäisivät huoneen.

Lähden taas kerran pois; ulkona pyyhin kasvoiltani pisaroita, vaikka sade on jo tauonnut.

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s