Salil Shetty avaa silmämme

 Katsokaa TV 1:n aamu-uutisista tänään, 26.3. Amnesty Internationalin pääsihteerin haastattelu. Se löytynee Areenalta ja ehkä uusintana klo 15.10 jälkeen ”Tänään otsikoissa”-ohjelmassa. En ole koskaan kuullut yhtä hienoa, rohkeaa, ihmisyyttä ja oikeudenmukaisuutta puolustavaa puhetta.

Intialainen Amnestyn pääsihteeri Salil Shetty vertasi maailman tilaa junaan, joka kulkee pimeässä vailla valoja ja suuntaa, vailla ohjaajaa. Hän kertoi, että oli hiljattain G 20 -ryhmän, maailman mahtivaltioiden kokouksessa ja ymmärsi, että nämä miehet eivät junaa pysäytä: Putin, Trump,  Xi, Filippiinien, Afrikan ja Etelä-Amerikan korruptoituneet johtajat.

 Raaka lasten ja köyhien tappaminen, tyttöjen ja naisten sorto ja kansanmurhat ovat todellisuutta. Syyria, Myanmar, Jemen….Myös Euroopassa, esim. Unkarissa ja Puolassa oikeudenmukaisuus, naisten oikeudet ja yhdenvertaisuus on poljettu maahan; Turkki on oma lukunsa. Henkensä edestä pakenevat saavat hukkua mereen tai joutua orjiksi. Pääasia, että eivät tule eteiseemme nauttimaan etuisuuksista.

Nigerialainen Bogo Haram –terroristijärjestö järjesti aikanaan rauhallisia mielenilmaisuja. Kun ihmisryhmiltä kielletään oikeudet puolustaa julkisesti oikeuksiaan, terrorismin siemenet on kylvetty, tappaminen ja raiskaaminen voi alkaa. Shetty totesi, että ainoa ihmiskunnan toivo on moraali, rakkaus ja rohkeus. Esimerkkinä hän mainitsi Yhdysvaltojen koululaisten nousemisen aseita vastaan sekä naisten taistelun oikeuksiensa puolesta.

***

Olen lähdössä Amerikkaan, muistoja tulvivaan Athensin yliopistokaupunkiin, Georgian osavaltiossa. Vietin siellä 90-luvun alussa kaksi hienoa vuotta. Kaiken hyvän rinnalla oli pakko nähdä Amerikan pimeä puoli: köyhät, kodittomat, narkomaanit ja prostituoidut. Aseen kantaminen on amerikkalaisen perusoikeus. Pyssyt paukkuivat, uhriksi saattaa valikoitua melkein kuka vain.  Melkein. ”Ammun  vain mustia,” totesi poliisi pelokkaalle valkoiselle naiselle salaa kuvatussa liikenneratsiassa. Jouduin itsekin kerran ajojahdin kohteeksi autoillessani, mutta pelastuin valtatien varressa päivystävän poliisipartion ansiosta. Kun änkytin pienen punaisen auton ajavan minua takaa, poliisi kysyi ensimmäiseksi onko minulla ase.

Rotuviha ei ole Amerikassa kuollut, se on näkyvintä etelävaltioissa, joiden puuvillapelloilla mustat orjat raatoivat. Etelä-carolinalainen nuorimies teurasti metodistikirkossa yhdeksän harrasta mustaa uskovaista, ”raiskaajien ja rikollisten rodun” edustajina. Mies itse oli onneton surkimus, jonka ympäröivä yhteiskunta oli aivopessyt. Etelä-Carolinan hallinto on veti häpeämättä salkoon Etelä-valtioiden lipun, ainoana USA:n osavaltioista. Lippu symboloi sisällissotaa, jossa etelävaltiot taistelivat oikeudestaan pitää mustia orjia.

Amerikkalainen yhteiskunta julistaa ”amerikkalaisen unelman” ideologiaa. Parhaimmillaan se saa ihmiset ahkeroimaan ja uskomaan, että oma työ tuo vaurautta ja hyvän elämän puitteet. Amerikkalainen unelma kuitenkin on jatkuva painajaisuni kymmenille miljoonille köyhille surkimuksille, hylätyille lapsille, slummien ja katujen asukeille. Kun edessä on umpikuja ja toivottomuus, mielen syvyyksistä nousee hallitsematon viha, joka johtaa rikollisuuteen ja väkivaltaan.

Koulusurmien ja muiden joukkotappojen jälkeen presidentti on pitänyt aina saman puheen. Väkivallan tulee loppua, todelliset arvot: yhteisöllisyys ja oikeudenmukaisuus on nostettava kunniaan. Muistan liiankin hyvin raakojen tekojen loppumattoman sarjan, jossa tuore hirmuteko on kuin välimerkki paksussa romaanissa. En arvannut 90-luvun alussa, että Suomessa voi tapahtua vastaavaa; en myöskään sitä, että huumeista tulee osa suomalaista arkea, kuten Amerikassa. Nuoret tytöt myyvät meilläkin itseään saadakseen huumeita!

Kun omalla elämällä ei ole enää mitään väliä, pahaa on kylvettävä syntipukkeihin sokeasti ja julmasti. Minkä ja keiden puolesta Suomi toimii tai peräti taistelee – ei tyhjin poliittisin puhein, vaan teoin? Minkä ja keiden puolesta sinä ja minä toimimme?