Eläköön satavuotias Suomi!

Näin kirjoitti 18-vuotias isäni rintamalta morsiamelleen, äidilleni. Taistelu oli juuri ohi. Isä istui melkein pimeässä korsussa ja kirjoitti hienolla kaunokirjoituksella kirjeensä.

Korsussa 14.12.42

Rakas!

”Vuorokausi vuorokauden perästä kuluu täällä etulinjassa. Jälleen on päivä muuttumassa yöksi. Olin vartiossa iltapäivällä juuri kun hämärä laskeutui. Ohut pilvikerros on vetäytynyt taivaalle ja hiljaa leijaillen putoavat kevyet lumihiutaleet metsään ja kutovat juoksuhaudan pohjalle ohuen maton.

Tienoo hämärtyy hämärtymistään. Enää ei näe niin hyvin kuin tunti sitten ja silmälasejani hämärtää usein kevyt lumihiutale. On aivan hiljaista, ja kuuluu suloisesti lumen putoilu ja oksien rasahtelu. Mieli unohtaa väkisinkin väijyvän todellisuuden ja palaa kauas kotiin rakkaitten luo. Muistelen sinua ja menneitä kauniita hetkiä mutta silloin havahtuu ajatus kylmään todellisuuteen. Tuntuu kuin avaruus repeäisi ja syöksyisi alas. Ilmassa surisee ja korvien ohi singahtelee pirulliset sirpaleet.

Edessä ja takana räjähtää. Kivien järkäleet lentävät humisten. Mustia ammottavia aukkoja ilmestyy lumeen etumaastossa ja juoksuhaudan yli metsässä. Mitä nyt? Yhtäkkiä on ulvonta lakannut ja kuuluu vain omien konekiväärin ja kiväärin katkeamaton laulu. Miehiä juoksee kyyrysillään mitään puhumatta juoksuhautaan. Pian on mies miehen vieressä.

Hämärässä leimahtelee ja kuuluu huumaava pauhu mutta siitä huolimatta kuulen sydämeni kiivaan läpätyksen. Olen varmaankin kalpea. Ohitseni kannetaan viereisen pesäkkeen vartiomiestä. Hän on kalpeampi varmaan kuin minä. Joku sanoo hiljaa: ”Suoraan sydämeen”. Koneellisesti pistän lippaan pistooliini ja kuin unessa nostan päätäni tähystämään. Pään ympärillä surisee.

Harmaita varjoja syöksyy esteillä vähän matkan päässä. Kuulen oman konepistoolini laulavan ensi kuin etäisenä huutona mutta sitten tunnen ainoan turvani ja pistoolin terävä papatus hivelee korvia. En huomaa enkä tunne muuta kuin taistelunhuuman. Olen ihan hullu. Panokset loppuvat mutta en lähde hakemaan uusia. Heittelen käsikranaatteja. On kuin olisin saanut hirveät voimat. Käsikranaattini lentää mielestäni hirvittävän kauas. Esteeltä kuuluu vaikertamista mutta pimeä on peittänyt maiseman. Ei kuulu enää muuta kuin yksityisiä laukauksia. Valoraketti valaisee huikealla valollaan. Esteellä on muutamia ruumiita. Linjamme kestivät taas.

Nyt herään vasta kummasta tunteesta kun uusi vartiomies puhuttelee. Tunnen olevani hiestä märkä ja silmälasini ovat läpinäkymättömät. Kompuroin korsuun ja vaihdan vaatteita. Sormeni vapisevat kun sytytän vänrikkimme tarjoaman tupakan. Juon korviketta ja taas tuntuu kuin olisin entinen minä. Tänä yönä minun ei tarvitse enää vartioon.”

Usein kysytään miksi me yhä muistelemme viime sotia, kun olisi aika suuntautua tulevaisuuteen. Sotia on syytä muistella ainakin siksi, että Suomessa elää yhä tuhansia sotaveteraaneja. Hiljaisia miehiä pilkattiin 60- ja 70-luvuilla sotahulluiksi, jotka lähtivät luomaan suur-Suomea. Nuoret miehet lähtivät puolustamaan isänmaataan. Hinta oli kova, noin 90 000 vainajaa.

Miltä tuntuisi nyt, jos lukioikäiset pojat joutuisivat sotaan? Miltä tuntuisi äidistä, joka juuri helli pientä vauvaa sylissään, entä isästä, joka on nauttinut pojan kasvusta mieheksi? Miltä tuntuisi, kun sodan aikana kotia lähestyisi tumma hahmo: hetki pelkoa, toivoa ja sitten synkkä pimeys?

Sodan kokeneet miehet ja naiset eivät olleet sotahulluja, he ovat rauhan ystäviä, koska tietävät mitä sota tarkoittaa. He tekivät velvollisuutensa, ei muuta.

Nyt mediassa kerrotaan rintamasotilaista, jotka pakenivat suin päin ylivoimaista vihollista, sotilaista, jotka murtuivat psyykkisesti.
Oliko se ihme noissa olosuhteissa? Suomalainen rintamasotilas ei tarvitse palvontaa, hän ansaitsee kunnioitusta ja syvää kiitollisuutta.

Ihmiskunta ei näytä kehittyvän. Sodat, ihmisten alistaminen, ahneus, julmuus ja itsekkyys kukoistavat maailmassa, samalla lailla kuin aina. Nykymaailmassa tilanne on entistä vaarallisempi aseiden tuhovoiman vuoksi.

Itsenäisyystaistelumme jatkuu. Vastus on salakavala ja mahtava. Suuret kansainväliset konsernit ahneine juoksupoikineen valloitavat maata. Tiltu ei enää huutele sotilaille kehotuksia tappaa lapualaiset upseerinsa ja tulla hakemaan isolta ja mahtavalta leipää. Leivän tilalle tarjotaan taloudellisia voittoja ja pääsyä pöytiin, jossa raha ja hyvät veljet viihtyvät keskenään. Ero siihen veljeyteen, jota rintamalla taistelleet keskenään tunsivat on valtava. Suomalainen sotilas haki kaatuneen veljensä taistelutantereelta, haudattavaksi kotiseudun sankarihautaan.

”Korsussa 9.6.43.

Nyt olen taas täällä, kaukana. Kaikki samat iloiset kasvot eivät olleetkaan toivottamassa tervetulleeksi omalla tutulla tavallaan. Heistä oli poissa moni, liian moni hyvä poika. Kesäisessä metsässä oli heidän verensä vuotanut isänmaan alttarille. Poissa on nyt kunnon luutnanttimme Ja myös se tumma poika joka oli minua vastapäätä siinä korttipelikuvassa.

Kunnon poikia kaatuneet olivat, kunnia heidän sankarimuistolleen! Katkeralta tuntuu nyt ajatella, että sillä aikaa kun olin lomalla rakkaimpani luona, pojat taistelivat ja kaatuivat kaikkien meidän puolesta. Rakas, he kaatuivat sinun ja minunkin puolestani. Noita poikia emme saa koskaan unohtaa.
Rakas, nyt menen nukkumaan, mutta ensin laulan hiljaa ’Sua vain yli kaiken mä rakastan.´ Pojatkin haluaisivat kuulla sen.”

Minulle on suuri ihme, että isäni ei koskaan puhunut sanaakaan sodasta, vaikka ei yleensä piilotellut saavutuksiaan. Aihe oli liian kipeä: Joko minä tai tuo toinen, ihminen hänkin, nyt vain vihollinen konepistoolin tähtäimessä.

Pena sotilas

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s