Hautausmaalla kohtaa olennaisen

Pyhäinpäivän aikaan on pakko ymmärtää, että elämä päättyy. Melkein jokainen ajattelee, että oma elämä jää kesken. Olisi pitänyt tehdä sitä ja tuota, mutta kun ei aikaa ollut. Ensi kuussa käyn siskon luona Ruotsissa, ensi viikolla käyn tapamaassa äitiä vanhainkodissa. Sitten kun työpaine hellittää, ehdin ehkä… Voi olla, että et enää ehdikään, on myöhäistä.

Tärkeintä elämässä ovat hyvät ihmissuhteet, läheisyys ja aito välittäminen. Sadat kirkon organisoimat vapaaehtoiset tekevät sairaaloissa saattohoitoa, antavat turvaa ja lohdutusta pian pois nukkuville. Se on kaunista. Pintapuolisen itsekkyyden keskellä toimii hyviä, viisaita ihmisiä.

Kun lähdin kauas opiskelemaan, veljeni oli 13 -vuotias murrosikäinen. Kirjeistä näen kaipauksen. ”Muistatko miltä tuntui ajaa yhdessä polkupyörällä oikopolkua jalkapalokentälle? Tuon tien kaikki mutkat muistat varmasti niin kuin minäkin. Nykyään kun ajan sitä yksin ja koivut oikein tuoksuvat sieraimiin herää minussa jonkinlaista kaipausta. Niin sydämellisiä terveisiä, että kynä kädessäni on sulamaisillaan. Paljon, paljon rakkautta. Jukka”.

Jukka kuoli, 27-vuotiaana. Hautajaispäivä oli loppiainen.Ilma oli jäätävä. Kun arkku oli laskettu hautaan, rauhoittava suru asettui minuun, aloin erottaa olennaisen ja epäolennaisen toisistaan. Pienet murheet erottuivat suurista, oma itsekeskeisyys väistyi hetkeksi. Kuolema erottaa, onnellinen se, joka uskoo, että ero on vain väliaikainen.

Isoisäni, taidemaalari Einari Uusikylän (1890 –1973) päiväkirjat ovat kaunis johdatus viisauteen, kauneuden maailmaan,autuaitten asuisijoille. Näin monien sairauksien vaivaama nuori mies kirjoitti päiväkirjaansa kuolemasta 2.8.1918:
”Hiljaiset tuskan sävelet soittavat urkusoittoaan. Kuin kaukaisen meren pauhu soi enää elämän levoton kohina korviini. Kun yö saapuu, sammuu se tykkänään ja sieluni saa suuren rauhan. Kuoleman ajatus astuu aina esiin tällaisena iltana ja synnyttää kauniita näkemyksiä sieluuni. Näen Tuonen maan kirkkaana ja onnellisena minua houkuttelevan. Näen autuaitten asuinsijat, valkoiset kaupungit ja maisemat, joiden yllä kultainen riutuva hohde. Näen tyyneitä vesiä, joihin rannat heijastuvat ja taivas.

Lehtojen vihreässä hämärässä kulkevat valkopukuiset ihmiset rauhanpalmut käsissä, kukkaisseppeleet päässä pyhiinvaellusmatkallaan pyhille kauneuden seuduille. Kun tulen Tuonen maahan, saan minäkin heihin liittyä ja nähdä kauneuden kirkastetussa muodossa, syvänä, pysyväisenä ja pyhyyden valossa väräjävänä. Saan nähdä loputtomiin aina virkistävänä Luonnon taivasmaan. Tämä on taiteilijalle Jumalan näkemistä kasvoista kasvoihin. Tahdon niin elää, että pääsen taiteilijasielujen Eedeniin. Pitkä ja vaivalloinen on vaellukseni ennen sitä. Kärsimykset on kestettävä, mutta pyhä tuli sydämessäni älköön koskaan sammuko: kauneuden kaipuu”.

Isoisäni kuoli 83-vuotiaana. Sairaalassa vuoteen vierelle jäi taide- ja runokirjoja. Kauneuden ihana ikimaa odotti väsynyttä kulkijaa.

Viekäämme kynttilä rakkaiden haudalle tänään, pyhäinpäivänä. Siellä jossain he meitä odottavat, autuaiden asuinsijoilla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s