Ihanat ja karmeat opettajat

Näin muuan mies kertoi lapsuudestaan:

”Kasvoin viinan ja rikollisuuden ympäröimänä. Kansakoulussa jäin luokalle neljä kertaa ja joka vuosi sain ehtoja. Kipupisteeni oli, että jouduin köyhänä opettajan ja hänen puolisonsa hampaisiin. Enhän osannut edes laulaa enkä soittaa. Kävin lopulta kansakoulun loppuun ja sain päästötodistuksen.Selvisin hengissä lapsuuden ympäristöstä, vaikka minua hakattiin henkisesti ja fyysisesti 14 vuotta päivittäin. Sitten karkasin maailmalle.

Menin töihin tehtaalle. Persoonassani asui voimakas tiedonjano ja aloin lukea öisin vanhan keskikoulun oppimäärää. Tentin sen yksityisesti työni ohessa. Nyt teen väitöskirjaa.

Tein töitä yli 50 vuotta ennen kuin pystyin antamaan anteeksi henkiset ja fyysiset vammani kiusaajilleni. Yksi trauma on vielä läpi käymättä: minut nujertanut opettajapariskunta.”

On ehkä vaikea uskoa, että tällainen on ollut mahdollista Suomessa, mutta kertomus on epäilemättä tosi. Sodan jälkeinen kasvatusilmapiiri oli ankara ja autoritaarinen ja opettajat olivat aikansa lapsia. Suurin osa oli tietenkin asiallisia pedagogeja, mutta kouluyhteisö tarjosi työpaikan myös joillekin luonnevikaisille sadisteille, jotka aiheuttivat lapsille vaikeasti parannettavia sielun haavoja.

Hyvä opettaja on esimerkiksi tällainen: ( Muistelut ovat kirjastani Hyvä, paha opettaja)

Ensimmäisen luokan opettaja otti jokaisen vuorollaan syliin keinutuoliin. Yläkoulun hyvältä tuoksuva englanninopettaja kutsui luokan kotiinsa. Historian opettaja piirsi luokan tauluun höyrykoneen ja antoi meidän rakentaa barrikadit luokan perälle. Kuvaamataidon opettaja rakasti työtään ja oppilaitaan.

Olin ujo ja hiljainen peruskoulussa. Yhtenä päivänä yläasteen äidinkielen opettajani keskusteli kanssani ennen oppituntia kahden kesken. Hän kehui minua lahjakkaaksi ja sanoi, että minulla on ajatuksia. Hän ei suinkaan haukkunut minua passiivisuudesta vaan rohkaisi olemaan enemmän äänessä tunneilla. Kannustuksen ansiosta olin jatkossa huomattavasti aktiivisempi ja huomasin, etten olekaan niin ujo kuin luulin. On hienoa, että myöhemmin olen voinut sanoa ääneen omia ajatuksiani.

Vanha historian opettajani oli aivan loistava typpi. Hän panosti siihen, että jokainen oppisi. Hän osasi asiansa äärimmäisen hyvin ja osasi myös siirtää tietoa eteenpäin. Hän otti jokaisen oppilaan mukaan oppitunnin kulkuun, kyseli kaikilta vuorotellen ja antoi positiivista palautetta. Tulos oli se, että tunneilla ei esiintynyt häiriökäyttäytymistä. Myös häiriköt olivat aktiivisia ja saivat onnistumisen kokemuksia. Heiltä ei kysytty kaikista vaikeimpia kysymyksiä, vaan sellaisia joihin he saattaisivat tietää vastauksen. Näin ollen kaikki huomioitiin, kaikki oppilaat ja kaikilla oli työrauha ja uskoisin, että koko luokka edelleen muistaa nämä oppitunnit, joilla kaikki saivat tuntea itsensä fiksuiksi ja oli kiva opiskella yhdessä.

Muutin ala-asteella toiseen kaupunkiin. Vanhan luokkani joulujuhlissa opettaja piti minulle puheen ja toivotti onnea uuteen kouluun. Sitten luokka lauloi minulle jotain ja sain jakaa karkkia. Siellä olivat useiden oppilaiden vanhemmatkin ja hekin lauloivat.

Ennen oli tällaisiakin opettajia: 

Opettaja istui työpöydällään, luki mahdollisimman hiljaisella äänellä päivän kappaleen itse ääneen. Tämän jälkeen hän heitteli pilkkaavia kommentteja valitsemilleen silmätikuille.

Opettaja ei puuttunut koulukiusaamistapaukseen ja pahimmassa tapauksessa jopa antoi perusteluja kiusaamiseen. Kun opettaja kysyi miksi erästä oppilasta kiusataan ja sai vastaukseksi että kyseinen oppilas on muita lihavampi, opettaja sanoi että tämä oppilas ei harrasta tarpeeksi liikuntaa. Kiusaaminen ymmärrettävästi jatkui…

Lukion ensimmäisellä luokalla matematiikan opettaja kysyi ensimmäisellä tunnilla, luokan kuullen, olenko yhtä hyvä ja lahjakas ja ahkera kuin isoveljeni, jota hän opetti aikaisempina vuosina. Sen jälkeen hän kertoi luokalle kuinka ihanaa oli olla veljeni opettaja ja kuinka hyvin hän menestyi yo-kirjoituksissa. Sama opettaja laittoi kokeisiin aina numeron lisäksi ”luokansisäinen sijoitus” – numeron. Ja kertoi ketkä pääsivät mitaleille. Vaihdoin lyhyeen matikkaan…

Lukiossa  tyrannimainen äidinkielen opettaja tokaisi koulu käytävällä kaikkien ihmisten keskellä: ”Kirjoititpas muuten kuivan aineen!” Julkista nöyryyttämistä, jonka jälkeen tuli kauheat paineet ainekirjoituksessa.  En enää saanut aikaiseksi kiitettävää ainetta.

Yläasteen matematiikan opettaja jakoi kokeet takaisin paremmuusjärjestyksessä. Samalla hän haukkui ja nöyryytti julkisesti huonoimman arvosanan saanutta, joka oli lähes aina sama tyttö. Hän pilkkasi tytön ulkonäköä, koska tyttö oli ylipainoinen.

Kivulla synnytetyn peruskoulumme opetussuunnitelma vuodelta 1970 viitoitti koulumaailman suurta muutosta siinä miten kouluyhteisön jäsenten tulee suhtautua toisiinsa. Näin siinä kirjoitetaan:

”Opetussuunnitelman tulisi ohjata oppilaita havaitsemaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, joka on täysin riippumaton ammatista, varallisuudesta, rodusta, iästä, saavutuksista, terveydestä, kyvyistä ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Siksi opetuksessa on tähdennettävä että on arvokasta ponnistella itsensä kehittämiseksi. Konkreettisena lähitavoitteena oppilaiden omassa elämänpiirissä voidaan pitää sitä, että he eivät kohtele ketään väheksyvästi, vaan osoittavat ystävällisyyttä ja avuliaisuutta erityisesti heikompia, avun tarpeessa olevia sekä vanhuksia kohtaan. Oppilailla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin, pyrkimyksiin sekä kehittyä ymmärtämään erilaisia elämänsuhteita ja niihin liittyviä ongelmia”.

Kun vertaa tekstiä nykyiseen pinnalliseen koulukeskusteluun, osaajahöpinään, tulee murheelliseksi. Lapsuuden ja nuoruuden itseisarvoa, leikin, tunteen, taiteen ja kehon merkitystä ihmiseksi kasvamisessa ei haluta tai ymmärretä nähdä. Ei elämän mittaista maratonia aloiteta pikajuoksunopeudella, koska siitä seuraa vain kohtalokas äkkipysäys, monelle täydellinen romahdus. Tervetuloa kilpailukoulu?

Ylivoimaisesti suurin osa kasvattajista, vanhemmista ja opettajista ymmärtää, että ihmiseksi kasvamista ei voi nopeuttaa.  Yritetään siis antaa lapsille maailman väkivallan ja vihankin keskellä turvaa ja luottamusta siihen, että elämä voi olla, hyvä ja kaunis.

 

 

 

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s